Inho

Ihmisiä. Kuusi tummaa hahmoa. Minkähän vuoksi he ovat tulleet tänne? Kaikkien aika kuluu mielipiteiden selvittelyssä ja tyytyväisessä myöntelyssä: yhtä mieltä ollaan.

Päätoimittaja nauraa vilpittömästi, mutta hänen katseena on karsas. 
— Vitun turhaa horinaa, jota vitutti lukea koko ajan. 

Väkinäinen hymy on ainoa vastaukseni. Vilkuilen ympärilleni löytääkseni jotakin kiinteätä millä torjua ajatuksiani. Oksennuttaa… Ja siinä se on, yhtäkkiä: Kuvotus.

Ranskalaisen eksistentialistin Jean-Paul Charles Aymard Sartren Inho (1938) on filosofinen romaani, jonka protagonisti Antoine Roquentin yrittää heittää kiven mereen, mutta: ”Samassa pysähdyin, kivi putosi kädestäni, ja lähdin pois.” Siitä lähtee liikkeelle n. 250 sivun mittainen vauhdikas seikkailu, jonka keskeiset käänteet tapahtuvat Antoinen punatukkaisen pään sisällä.

Uudella ”äänet sokkona”-metodilla saatiin aika lailla tasainen arvosanasetti, Leena tykkäsi enemmän, Mikko siis merkittävästi vähemmän, mutta muut pelasivat turvallisesti seiskapuolen maisemissa, keskiarvolla 7+. Eli Solariksen, Odysseuksen ja Labyrinthsin seuraan.

Kirja koettiin miellyttäväksi lukea, kieli ei ollut kikkailevaa, vaan ilmaisu oli ytimekästä. Tarina lähti huonon ensivaikutelman jälkeen liikkeelle 50 sivun jälkeen.

Pedattiinko jo alussa sitä, että Itseoppinut oli pedofiili? ”No, olihan se KOMMUNISTI”, ja viihtyi pienessä tilassa miesten kanssa. Annyn tapaamista pohjustettiin pitkään vehkuilulla, mutta sitten se tapaaminen olikin ”aika jännä”. Itse tosin en pitänyt Annya uskottavana henkilönä, vaan koko kohtausta esimerkkinä siitä, että Sartre on etupäässä kirjoittanut filosofian(sa) oppikirjan. ”Ai sinäkin olet päätynyt samaan maailmankatsomukseen!? (Anna pusu.)”

Naiskuva ärsytti jonkin verran (vaikka Anny keräsi myös sympatiaa), samoin n-sanan käyttö. Jonkin verran mietittiin, oliko kirjassa muutenkin jotain aikakaudelle hyvin tyypillistä. Sivullinen tuli Mikolle mieleen, ja arvelin että Arosuden päähenkilö tulisi hyvin juttuun Antoinen kanssa.

Uusina kirjoina listalle otettiin Mannerheimin Muistelmat, David Foster Wallacen Infinite Jest, ja Miki Liukkosen Finlandia-ehdokas O. Seuraavaksi kirjaksi valittiin Walden, Peltirumpu sai tällä kertaa kolme ääntä, Mies vailla ominaisuuksia kaksi, ja hajaääniä Shadow of the Wind, Things Fall Apart, Plot Against America, Taikavuori, Great Expectations, Remains of the Day ja Unien tulkinta.