Koko kirjallisuuspiiri-kööri kokoontui kahdeksas tammikuuta studioravintola Paksuun arvostelemaan Willam Faulknerin klassikkoa Ääni ja vimma vuodelta 1929. Ei vakuuttanut.
Teos sai keskiarvokseen seiska miikka. Ilman Paksun kybämiikkaa olisi tämä tajunnanvirtainen hämmennys ilmeisesti päätynyt koko Kipi all time kirja-rankingin pahnan pohjimmaseksi.
"Draama puuttui kokonaan", kritisoi Niina juonta. "Miten niin, luitko sä esimerkiksi sitä Jasonin osuutta ollenkaan?", väitti Paksu vastaan. Varmaankin draamaa oli (kyllä sitä wikipediassa auki kirjoitetun juonen mukaan periaatteessa piisasi), mutta se hukkui kovin epäselvän kerronnan alle.
Keskustelua oli myös epäilystä lukijan tahallisesta hämäämisestä. Usemmalla henkilöllä oli sama nimi, ja eri aikatasojen välillä hypittiin täysin arvaamattomasti lauseesta toiseen siirryttäessä. Faulkner lieni aikanaan itekin epäileväinen kirjansa luettavuudesta, koska oli harkinnut eri ajankuvausten erottamista toisistaan esimerkiksi eri värien avulla.
Hankalasta seurattavuudesta huolimatta oli silti enemmän hienoa kuin ärsyttävää tai rasittavaa, että samat asiat kuvattiin ristiriitaisesti eri henkilöiden näkökulmasta. "Yksinään ei kukaan ollut luotettava kertoja, vaan lukijan tehtäväksi jäi vertailla tarinoita ja pohtia mitä todellisuudessa tapahtui". Silti kirjan viimeinen Dilseyn osuus oli hienoinen pettymys, kun se ei odotetusta (ainakin suomenkielisen takakannen lupauksesta) poiketen oikein vetänytkään lankoja yhteen.
Lopuksi ihmeteltiin mistä kirjan nimi oikein tuli, sinänsä ilmeisen Shakespeare-linkin (romaanin nimi ja prologin runo-ote ovat suoria sitaatteja Shakespearen Macbethistä) merkitys jäi koko porukalle hämäräksi. "Mahtava suku hajosi kolisten, eikä siitä paljon jäänyt jäljelle", kuului kenties napakin tiivistysyritys.
Seuraavaksi työn alle saatiin kahden äänin voimin arvottua Turhuuksien turuilla (Vanity Fair by William Makepeace Thackeray, 1848). Hajaääniä saivat myös Peltirumpu, Scanners Darkly, Focaultin heiluri, Mies vailla ominaisuuksia, Enders Game, Sota ja rauha ja Syvä uni.
Teos sai keskiarvokseen seiska miikka. Ilman Paksun kybämiikkaa olisi tämä tajunnanvirtainen hämmennys ilmeisesti päätynyt koko Kipi all time kirja-rankingin pahnan pohjimmaseksi.
"Draama puuttui kokonaan", kritisoi Niina juonta. "Miten niin, luitko sä esimerkiksi sitä Jasonin osuutta ollenkaan?", väitti Paksu vastaan. Varmaankin draamaa oli (kyllä sitä wikipediassa auki kirjoitetun juonen mukaan periaatteessa piisasi), mutta se hukkui kovin epäselvän kerronnan alle.
Keskustelua oli myös epäilystä lukijan tahallisesta hämäämisestä. Usemmalla henkilöllä oli sama nimi, ja eri aikatasojen välillä hypittiin täysin arvaamattomasti lauseesta toiseen siirryttäessä. Faulkner lieni aikanaan itekin epäileväinen kirjansa luettavuudesta, koska oli harkinnut eri ajankuvausten erottamista toisistaan esimerkiksi eri värien avulla.
Hankalasta seurattavuudesta huolimatta oli silti enemmän hienoa kuin ärsyttävää tai rasittavaa, että samat asiat kuvattiin ristiriitaisesti eri henkilöiden näkökulmasta. "Yksinään ei kukaan ollut luotettava kertoja, vaan lukijan tehtäväksi jäi vertailla tarinoita ja pohtia mitä todellisuudessa tapahtui". Silti kirjan viimeinen Dilseyn osuus oli hienoinen pettymys, kun se ei odotetusta (ainakin suomenkielisen takakannen lupauksesta) poiketen oikein vetänytkään lankoja yhteen.
Lopuksi ihmeteltiin mistä kirjan nimi oikein tuli, sinänsä ilmeisen Shakespeare-linkin (romaanin nimi ja prologin runo-ote ovat suoria sitaatteja Shakespearen Macbethistä) merkitys jäi koko porukalle hämäräksi. "Mahtava suku hajosi kolisten, eikä siitä paljon jäänyt jäljelle", kuului kenties napakin tiivistysyritys.
Seuraavaksi työn alle saatiin kahden äänin voimin arvottua Turhuuksien turuilla (Vanity Fair by William Makepeace Thackeray, 1848). Hajaääniä saivat myös Peltirumpu, Scanners Darkly, Focaultin heiluri, Mies vailla ominaisuuksia, Enders Game, Sota ja rauha ja Syvä uni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti