"Huojuva talo" paketissa, seuraavaksi Dostojevskiä.

Arvosanoissa saatiin tällä kertaa aivan uskomaton hajonta: viisi miinuksesta (”tää oli ihan paska”) ysi puoleen (”mä tykkäsin tästä tosi paljon”)! Keskiarvoksi tuli kasimiikka, eli Kjell Westön kanssa vedettiin tasoihin.

Mikä oli tarinan pointti? Kun vaan taipuu ja taipuu ja kestää nöyränä kaiken, lopuksi saa unelmien miehen ja paljon rahaa? Okei, Lea meni vuokraamaan kauppaa jo ennen kuin Eero kuoli... Eli tässä saattaa kuin saattaakin olla naisasiasanomaa, ja opetuksena että kaikkea ei pidä aviomieheltä sietää. Oli miten oli, loppuratkaisu tuli vähintäänkin töksähtäen.

Henkilöistä Eeroa pidettiin epäuskottavana, Leaa ei niinkään. Tosin Leaankaan ei juuri kukaan varsinaisesti samaistunut. Kirjaa oli sikäli mielenkiintoista lukea, että kiinnosti nähdä, kuinka paljon (ja millä tavoilla) asiat voivat vielä mennä huonompaan suuntaan. Hypnoosin hekumaan ei sentään sorruttu – eipä se tosin tepsikään naiseen jolla on lapsia, siitä luonto pitää huolen.

(Kaikki kiitettävän arvosanan antaneet voi sitten fleimata kommenteissa kuinka ”Pakonen on kirjannut tän purun nyt kyllä omasta vinkkelistään eikä huomioinu mun kehuja ollenkaan”. Ei se mun mielestä huono ollut, vähän höpsö vaan.)

Teksti itsessään oli melkein huvittavan suoraa ”turpiin tuli taas ja tätä kookosta oon tässä vaan jyystäny viis vuotta” –tykitystä. Olisikohan Jotunin näytelmäkirjailijataustalla tekemistä asian kanssa? Rakenteen puolesta ”Huojuva talo” tuntui junnaavan aika paljonkin keskivaiheilla, kun taas loppu tuli hyvinkin vauhdilla.

Mikko toi esiin ajatuksen siitä, että teoksessa tiettyä on analogiaa kristinuskon kanssa. Elämä on kärsimystä, joka nöyränä pitää sietää. Lopussa tulee palkinto. Oliko Lea ikään kuin ”mallikristitty”? Raadissa kuitenkin pidettiin Leaa sekopäänä? Vastaukset näihin polttaviin kysymyksiin samalla lepakkokanavalla, samaan lepakkoaikaan.

Seuraavaksi arvottiin Dostojevskin Karamazovin veljekset.